Etusivu » Urheilu » Hui, mitä huligaaneja!

Jalkapallohuliganismi on levotonta, aggressiivista, väkivaltaista tai tuhoisaa käytöstä, jonka tekijöinä ovat jalkapallofanit. Monissa maissa huliganismiin liittyy vahvasti jalkapallofanien muodostamien eri jengien väliset kiistat, jengit puolestaan useimmiten koostuvat tietyn seurueen kannattajista. Esimerkiksi Englannissa, jossa jalkapallohuliganismin on sanottu olevan alun perin merkittävimmin esillä, eri joukkueiden kannattajat muodostavat ‘firmoja’ eli jengejä, jotka sitten uhkailevat tai käyvät käsiksi muiden joukkueiden kannattajiin.

Väkivaltakohtaukset ovat pahimmillaan otteluissa – niiden ennen, jälkeen tai aikana – usein maalin tai esimerkiksi sääntörikkomuksen innoittamana. Vakavimmat jengit, joita on enää harvoja verrattuna vuosisataan takaperin, sopivat kohtauspaikat muualle kuin stadioineille, missä välikohtauksen järjestäjät tietävät olevan vähemmän poliiseja. Huliganismin on tiedetty aiheuttavan mellakoita ja kuolemantapauksia, jopa useampi poliisi ja sivullinen on saanut surmansa suurimpien joukkotappeluiden yhteydessä. Nykyään suurin osa jalkapallohuliganismista on spontaania ja tunteiden kuohuttamaa, useimmiten otteluiden jälkeen tapahtuvaa, häiriötä. Kaikki jalkapallofanit eivät suinkaan kuulu mihinkään firmaan, ja jalkapallohuliganismi on Englannissakin saatu vuosien varrella huomattavasti paremmin kuriin.

Huliganismin sanotaan saaneen alkunsa Englannissa, peräti jo 1300-luvulla. Etenkin 1800-luvulla jalkapallojengit aiheuttivat yleistä pahennusta myös otteluiden ulkopuolella, terrorisoiden naapurustoja ja hyökkien tuomareiden sekä ‘väärien’ joukkueiden kannattajien ja pelaajien kimppuun. Hyökkäykset saattoivat olla hyvinkin väkivaltaisia, muun muassa kiviä heitettiin vastustajia päin ja ihmisiä hakattiin kepeillä. Huliganismin häiriökäyttäytymisen yleisimmät ominaisuudet ovat (vakavuusjärjestyksessä):

– vastajoukkueiden ja -kannattajien sanallinen (usein myös lauluin) ivaaminen ja härnääminen

– levoton käyttäytyminen, esimerkiksi suuressa väkijoukossa jonotellessa otteluun pääsyä, kuten töniminen, joka voi aiheuttaa omaisuusvahinkoja kuten aitauksien ja esteiden tai julisteiden ja koristeiden rikkoutumista

– syljeskely ja muita päin sylkeminen

– tavaroiden heittely jalkapallokentälle ottelun aikana, joko mielenosoituksena tai tarkoituksenaan osua pelaajaan tai tuomariin

– nyrkein tappelu ilman kättä pidempää

– tappeluissa käytettyinä aseina yleisimmin pesäpallomailat ja lasipullot (joskus hajotettu, jotta vastustajaa voi raapaista terävällä rikkinäisellä lasilla), myöhemmin myös veitset ja sittemmin tuliaseet.

Huliganismi mediassa

Vasta 1950-luvulla huliganismi alkoi esiintyä mediassa, keskittyen latinalaisamerikkalaisten lietsomaan jalkapallohuliganismiin. Englannissa 1960-luvulla kirjattiin keskimäärin 25 huliganismiin liittyvää häiriökohtausta vuodessa. Samoihin aikoihin myös brittimedia tarttui jalkapallohuliganismiin, joskin jokseenkin liiotellusti, aiheuttaen ylireagointia sekä kansalaisten keskuudessa kohtuuttomassa mittasuhteessa tapahtuvaa panikointia. Kuitenkin ongelma oli paisunut sen mittaiseksi, että siihen oli hyvä puuttua viranomaisten toimesta. Vielä tänäkin päivänä Englannissa on huomattavasti poliiseja paikalla jalkapallo-otteluissa, ja järjestyksenvalvomiseen panostetaan välikohtausten välttämiseksi.

Monet jalkapallofanit ja – pelaajat aina kokonaisiin seurueisiin asti ovat julkisesti paheksuneet huliganismia, kertoen huligaanien olevan (nuoriso)rikollisia, jotka ovat enemmän kiinnostuneita väkivallasta ja häiriköinnistä kuin jalkapallosta. Tätä puoltaa se, että huligaanikäyttäytyminen esimerkiksi ennen ottelua tai sen aikana johtaa lähes aina pidätykseen tai muuten ottelusta poistamiseen sekä myös tulevien otteluiden porttikieltoon. Todellinen jalkapallofani ei koskaan ottaisi sitä riskiä, ettei pääsisi seuraamaan lempijoukkueensa otteluita.

Jalkapallohuliganismi on saanut monessa maassa sivumerkityksekseen vahvan siteen skinhead-kulttuuriin. Tätä on edesauttanut huliganismin esiintyminen eri elokuvissa, kuten The Firm (1989), The Football Factory (2004) ja Green Street Hooligans (2005). Kaikissa edellä mainituissa elokuvissa jalkapallohuliganismi on enemmän tai vähemmän sidoksissa tietynlaiseen kulttuuriin, joka ihannoi väkivaltaa ja auktoriteetin vastustamista hyvin samanlinjaisesti kuin saman aikakauden skinhead-alakulttuuri. This is England ‘83 (2006) puolestaan keskittyy Englannin 1980-luvun skinhead-kulttuuriin, ja elokuvan teema muistuttaa hyvin läheisesti myös sen ajan huliganismin keskeisimpiä piirteitä. Teemat kulkevat siis käsi kädessä. Monet asiantuntijat ovat pistäneet merkille saman ilmiön jalkapallohuliganismista kertovassa kaunokirjallisuudessa.

Comments are closed.